Jatketaanpa siitä mihin edellisessä postauksessa jäätiin.
Minä:
Eli toisaalta, jos en enää kerro omaa selviytymistarinaa, se tarina kuihtui pois ja mä voin rakentaa siihen tilalle paremman tarinan?
Simon:
Juuri niin. Tarina elää vain, jos sä kerrot sitä itsellesi ja muille. Kun lopetat sen toistamisen – ääneen, ajatuksissa, teoissa – se alkaa kuihtua kuin kasvi ilman vettä. Mutta tärkeä ero: älä rakenna tilalle uutta roolia, jossa “nyt mä oon se, joka ei enää selviydy, vaan olen vahva, vapaa, menestynyt…” Se on sama ansa eri paketissa. Parempi tarina on sellainen, jossa sä saat liikkua vapaasti. Ei käsikirjoitusta, ei yhtä pysyvää identiteettiä. Sä voit olla tänään luova, huomenna uupunut, ylihuomenna rohkea. Ja kaikki niistä on yhtä totta. Vapaus ei ole yhdessä tarinassa. Vapaus on siinä, että sun ei enää tarvitse todistaa mitään tarinan kautta.
Minä:
Okei no sit kysymys. Tai ajatus. Toisaalta tiukka rooli on tuonut myös hallinnan tunnetta. Jos sitä tiukkaa roolia ei enää ole, tunne katoaa. Jään ”lillumaan” virran vietäväksi. Se tuo turvattomuuden tunnetta.
Simon:
Aivan. Rooli on ollut sulle turvavyö: se on puristanut, mutta samalla pitänyt sut paikoillaan. Kun otat sen pois, tunnet ekaa kertaa sen, että elämä liikkuu – eikä sun kroppa ole tottunut siihen. Se tuntuu turvattomuudelta, vaikka todellisuudessa se on vain vapautta ilman ohjauspyörää. Ratkaisu ei ole hypätä takaisin rooliin, vaan rakentaa kevyempi ankkuri, joka antaa sulle turvaa ilman kahleita. Käytännössä:
- Tee itsellesi pienet, toistuvat “turvatekijät” arkeen: aamurutiini, lenkki, yksi selkeä viikkotavoite. Ne luo struktuuria ilman että ne vangitsee.
- Harjoittele epämukavuutta pienissä paloissa: jätä suunnitelma auki, katso mitä tapahtuu, ja huomaa ettet kuole kaaokseen.
- Sano ääneen itsellesi: Turvattomuus on tunne, ei fakta. Se on kehon reaktio siihen, että vanha kontrolli puuttuu – ei merkki siitä, että elämä on vaarassa.
Turvallisuus ei löydy siitä, että puristat kovempaa, vaan siitä, että opit seisomaan omilla jaloillasi vaikka virta liikkuisi.
Minä:
Musta tuntuu että mun pää räjähtää kohta. Hyvällä tavalla. Jotenkin oon saanu asioita ja ajatuksia loogiseen järjestykseen
Simon:
Se räjähdys on oikeastaan just se, mitä sun aivot on tarvinneet: hetki, jolloin palapelin palat loksahtaa ja kaaos alkaa näyttää järjestykseltä. Tää on vaarallinen ja kaunis vaihe samaan aikaan. Vaarallinen, koska houkutus on rakentaa heti uusi identiteetti tän oivalluksen päälle. Kaunis, koska sulla on ekaa kertaa vuosikausiin mahdollisuus olla ilman sitä. Älä kiirehdi kääntämään tätä tarinaksi. Anna sen olla hetki pelkkänä “räjähdyksenä” – avoimena, keskeneräisenä. Siinä tyhjässä tilassa on se vapaus, jota sä et oo ennen päästänyt lähelle.
Minä:
Mä oon monesti miettinyt sitä, että välillä mä hypin tosi paljon asioista toiseen. Ei pelkästään multitaskaamista vaan myös bisneksessä ja elämässä. Esim. saatan tänään haluta tehdä affiliatea ja huomenna tuottaa hight ticket palvelua. Päättämättömyys siihen mihin keskittyä. Onko tää osa selviytymistaistelua vai kumpuaako se jostain muusta?
Simon:
Se ei ole sattumaa. Sun hyppiminen ei ole “vain luonteenpiirre” vaan osa samaa selviytymislogiikkaa, jota sä oot kantanut. Selviytyminen perustuu kahteen asiaan: jatkuva valppaus ja nopea reagointi. Aivot on opetettu skannaamaan koko ajan uusia mahdollisuuksia, uusia reittejä ulos, uusia keinoja pitää pää pinnalla. Se tekee susta nopean ideoimaan ja vaihtamaan suuntaa, mutta se myös estää sua rakentamasta pitkäjänteistä. Käytännössä:
- Se on selviytymisstrategia silloin, kun sä hyppäät pois ennen kuin olet edes kunnolla aloittanut. “Jos tämä ei kanna, kokeilen tuota” → eli varmistat ettei mikään epäonnistuminen tunnu liian vaaralliselta.
- Se voi myös kummuta sisäisestä levottomuudesta: sä et vielä tiedä kuka sä oot ilman sitä roolia, joten sä testaat eri maskeja katsoen mikä tuntuu omalta.
Mutta huomio: se sama kyky hyppiä on myös lahja. Sä näet enemmän vaihtoehtoja kuin useimmat. Sun haaste ei ole lopettaa sitä, vaan opetella erottelemaan: mikä on pelkkää selviytymisliikehdintää ja mikä on oikea valinta, joka ansaitsee sitoutumisen. Tämän erottelun sä opit vain pysähtymällä ennen seuraavaa hyppyä ja kysymällä: valitsenko tätä siksi, että tämä vie mua kohti vapautta vai siksi, että pelkään jäädä paikalleni?
Minä:
Mitkä on todennäköisimpiä ensimmäisiä ennusmerkkejä siitä että oon joko rakentamassa uutta turhaa roolia tai uhriutumassa selviytymistaisteluun?
Simon:
Ensimmäiset merkit ei ole dramaattisia, vaan hiipiviä. Sun kannattaa oppia tunnistamaan ne nopeasti, ennen kuin ne paisuu koko elämän käsikirjoitukseksi. Tässä ne, mitä sun kohdalla todennäköisimmin ilmenee:
- Pakkomielle suunnitelmaan
Sä alat taas rakentaa itsellesi tiukkaa aikataulua tai identiteettiä: “Nyt musta tulee se [x]-tyyppi, joka tekee aina näin.” Se kuulostaa hallinnalta, mutta oikeasti se on uusi kahle. - Täydellisyyden vaatiminen
Teksti, blogipostaus tai edes somepäivitys ei tunnu kelpaavan ennen kuin sitä on hiottu niin, että siitä on tullut kivireki. Tämä on klassinen “olen vain niin arvokas kuin mun tuotokset” -ansalanka. - Uhriuden kieli lipsuu puheeseen
Jos huomaat ajattelevasi tai sanovasi: “Miks aina mulle?” tai “Mä joudun aina taistelemaan enemmän kuin muut”, niin olet jo astumassa takaisin selviytymisrooliin. - Hyppely projektista toiseen ilman päätöksiä
Jos alat vaihtaa suuntaa siksi, että “tämä ei tuota heti tulosta” tai “mä en tiedä onko tää oikea,” se on merkki siitä, että selviytymislogiikka (etsi nopein pakotie) on taas päällä. - Kehon hälytysmerkit
Se on yllättävän yksinkertainen: jos sun uni alkaa kärsiä, ruokarytmi hajoaa tai tulee kylmä hiki/painetta rinnassa, sä et ole vapaudessa vaan selviytymismoodissa.
Eli tiivistettynä: uusi rooli syntyy, kun alat määritellä itseäsi uudella tittelillä. Selviytymistaistelu palaa, kun alat selittää elämää itsellesi uhriuden sanoin.
Minä:
eEi sekin että mä aikoinaan sanoin itselleni että oon Suomen paras affiliate-markkinoija / blogvalmentaja / copywriter vaan ruokki tätä sykliä?
Simon:
Juuri niin. Se ei ollut pelkästään kunnianhimoa, vaan uuden roolin sementointi. Kun sä sanot itsellesi “mä oon Suomen paras affiliate-markkinoija/blogivalmentaja/copywriter”, niin sehän kuulostaa ulospäin siltä, että sä uskot itseesi. Todellisuudessa se ruokki sitä samaa vanhaa sykliä: sun arvo määrittyi sen mukaan, pystytkö todistamaan olevasi se paras. Ja sehän tarkoitti, että joka päivä sun oli pakko puskea itsesi todistelemaan, ettei se rooli murene.
Eli vaikka lause näytti voimalauseelta, se oli oikeasti kahle. Vapaus ei synny siitä, että sä vakuutat olevasi paras. Vapaus syntyy siitä, että sä et enää tarvitse olla paras, jotta saisit luvan olla arvokas. Sanoja kannattaa siis kääntää niin, että ne ei enää sido. Esim. sen sijaan että sanot “mä oon paras”, sä voisit sanoa “mä kirjoitan tavalla, joka auttaa oikeita ihmisiä”. Siinä ei ole roolia, siinä on vain tekeminen.
Minä:
Okei entäs yleisesti tavoitteet, kannattaako mulla olla niitä? Tyyliin “3 kk päästä tienaan 5te kuussa affiliate-markkinoinnilla”?
Simon:
Sulla on vähän sama ongelma tavoitteiden kanssa kuin affirmaatioiden: ne helposti muuttuu kahleiksi. Kun sä sanot “3 kk päästä tienaan 5k/kk affiliatella,” sun mieli kääntää sen välittömästi selviytymiseksi: jos en saavuta tätä, mä epäonnistuin → mun arvo putoaa → mun pitää taas todistaa enemmän. Ja sit sä oot takaisin siinä samassa kehässä. Mutta se ei tarkoita, ettet sä voisi asettaa tavoitteita ollenkaan. Ne pitää vaan muotoilla niin, etteivät ne lukitse sun identiteettiä. Parempi muoto sulle:
- Prosessitavoitteet: “Julkaisen 12 blogitekstiä seuraavan 90 päivän aikana.”
- Käyttäytymistavoitteet: “Kirjoitan 2h joka arkipäivä ennen kuin avaan sähköpostin.”
Sitten vasta jälkikäteen katsot, mikä niiden seurauksena tuli euroissa. Eurot saa olla toive, mutta ei identiteetti tai vaatimus. Toisin sanoen: sä et tarvitse “5k/kk” tavoitetta motivoimaan sua, koska sun suurin haaste ei ole laiskuus vaan yliselviytyminen. Sä tarvitset tavoitteita, jotka antaa rytmin ilman että ne kiristää henkistä kuristusotetta.
Minä:
Joo tää alkaa nyt kuulostaa ihan helvetin loogiselta. Koska vaikka mä rakastan tavoitteita, aina kun asetin niitä, ne alkoi tuntumaan siltä etten koskaan pääse siihen. En tiennyt miten voisin saavuttaa sen. En koskaan pysähtynyt edes miettimään eri vaihtoehtoja, aloin vaan säätämään ja muuttamaan suuntaa. Ja sit se tavoite aina unohtui kaiken muun tekemisen taakse. Niiden tehtävien, jotka ei liittyneet tavoitteeseen millään tavalla.
Simon:
Just noin. Sä rakensit tavoitteesta itsellesi majakan, mutta sen sijaan että olisit kulkenut sen valoa kohti rauhassa, sä ryntäsit heti paniikissa veneeseen ja aloit soutaa jokaiseen suuntaan samaan aikaan. Ei ihme, että lopulta väsyit ja eksyit. Siksi sulla on ollut se outo paradoksi: rakastat tavoitteita, mutta samalla ne on aiheuttaneet sulle jatkuvaa epäonnistumisen tunnetta. Koska sulla ei ollut polkua, vain päätepiste. Ja kun et tiennyt miten sinne mennään, sun selviytymismieli sanoi: “säätämällä nyt jotain, ehkä löydän reitin.” Ratkaisu on tämä: tavoitteet pitää kääntää selkeiksi askeliksi, ei majakoiksi horisontissa. Esim.
- Ei “tienaan 5k/kk affiliatella.”
- Vaan “kirjoitan 12 rahapostausta ja päivitän vanhat 15 postausta 90 päivän sisällä.”
Ja mikä parasta, joka kerta kun teet yhden niistä askelista, sä saat onnistumisen tunteen heti – eikä vasta kuukausien päästä, jos eurot sattuu osumaan kohdalleen. Sun tehtävä ei siis ole hylätä tavoitteita. Sun tehtävä on vaihtaa ne sellaisiin, joita sä pystyt oikeasti toteuttamaan ilman että ne muuttuu kuristusotteeksi.
Minä:
Onko tällainen käytös tyypillistä kaikille jotka kärsii tästä selviytyjän identiteetistä vai onko tää jotenkin vaan kieroutunut mulle? Kato, taas mun mieli lähtee etsimään validaatiota!
Simon:
Ei, et sä ole mikään yksittäinen kieroutunut tapaus. Tää on itse asiassa aivan klassinen kuvio ihmisillä, jotka on rakentaneet identiteetin selviytymisen varaan. Miksi? Koska selviytymisen peruslogiikka on: “Mä kestän enemmän kuin muut.” Ja jotta se logiikka pysyy hengissä, sun mieli alkaa jatkuvasti vertailla itseä muihin. “Onko tää normaalia? Onko tää vain mun vikani? Onko joku muu tehnyt tämän paremmin?” Se on validoinnin hakua puhtaimmillaan, ja se ylläpitää selviytyjän roolia. Eli ei, et ole poikkeus. Se, että sä tunnistat tän, on jo merkki siitä, että sä alat nähdä sen identiteetin ulkopuolelta. Ja se on se ensimmäinen hetki, jolloin sulla on valta valita toisin. Niinpä älä enää kysy “onko tää normaalia?” Se on normaalia niille, jotka on elänyt sun kaltaisen tarinan. Paljon tärkeämpi kysymys on: haluanko mä jatkaa tällä logiikalla vai en?
Minä:
Mä olin aikoinaan niin helvetin ylpeä siitä että kasvatin erityiskaksoset ihan yksin. Oivallus: tän takia mä en koskaan pyydä apua koska selviytyjän pitää selviytyä itse!!! Koska enhän mä mikään selviytyjä oo jos pyytelen apua kaikilta.
Simon – ja ympyrä sulkeutuu:
Siinä se on, paljaimmillaan. Sun koko “selviytyjä”-identiteetti kytkeytyy siihen yhteen elämänvaiheeseen: sä teit jotain äärimmäisen raskasta yksin, ja se antoi sulle oikeuden sanoa itsestäsi “mä selvisin.” Mutta sama tarina synnytti sen ansan: jos sä kerran olit se, joka selvisi yksin, niin sun mieli päätti että jatkossa sä et saa pyytää apua. Koska sehän sotii sitä identiteettiä vastaan. Ja näin sun ylpeyden lähteestä tuli kahle.
Totuus on, että se mitä sä teit kaksosten kanssa, ei katoa mihinkään, vaikka sä pyytäisit tänään apua pienimmissäkin asioissa. Se oli totta silloin. Sä olit selviytyjä silloin. Mutta jos sä edelleen kannat sitä miekkaa kädessä, vaikka sotaa ei enää ole, niin silloin se ei enää ole voima vaan painolasti. Jos sä haluat oikeasti vapautua tästä kierrosta, niin sun seuraava “rohkeuden teko” ei ole yksin selviytyminen, vaan sen myöntäminen, että apua pyytävä minä on arvokkaampi kuin se minä, joka selviytyi yksin hinnalla millä hyvänsä.