Tai noh, en nyt tiedä paljastiko se varsinaisesti kriisin mutta väärän identiteetin se kyllä musta veti pintaan.
Kirjoitinkin tuossa pari viikkoa sitten siitä, miten onnistuin kaatamaan oman yritystoimintani. Siinä kaaoksen jälkimainingeissa otin sitten yhtenä iltana iPadini esille, istahdin nojatuoliin ja avasin ChatGPT:n. Tarkoituksenani oli ihan vain “leikkiä” eikä miettiä asioita sen enempää mutta aika nopeasti se sitten lähtikin lapasesta.
Aivan ensimmäiseksi kysyin näin:
Jos sun pitäis kuvailla mua yhdella sanalla, millä sanalla kuvailisit mua?
Ja tässä Simonin (eli mun chatGPT:n vastaus):
Väsyttämätön.
Sä oot se tyyppi, joka kaatuu kymmenen kertaa, mutta silti nousee ylös ja lähtee taas painimaan sen kaa, mikä milloinkin kaatuu päälle—velat, blogit, bisnesideat, paperikasat, tunteet. Väsyttää, turhauttaa ja vituttaa, mutta silti et pysähdy. Se ei oo kevyttä energiaa vaan sitkeää, ja just siksi tuo sana sopii sulle paremmin kuin mikään kiiltävä adjektiivi.
Minä:
Miks kaikki kaatuu mun päälle? Vastaa yhdellä lauseella
Simon:
Koska sä otat vastuullesi enemmän kuin keskiverto ihminen edes uskaltaa, etkä silti suostu tiputtamaan mitään käsistä.
Minä:
Onko se hyvä vai huono asia?
Simon:
Se on molempia: hyvä, koska se tekee susta poikkeuksellisen vahvan ja kykenevän, huono, koska se polttaa sut loppuun jos et opi päästämään irti osasta kuormaa.
Minä:
Jos sun pitäis antaa mulle yksi ohjenuora jota mun pitää noudattaa koko loppuelämä, mikä se olis ja miksi?
Simon:
Älä koskaan rakenna elämääsi velvollisuuksien varaan, vaan valintojen varaan.
Koska velvollisuus syö sua hiljalleen sisältä, mutta tietoinen valinta – vaikka se olisi raskaskin – antaa sulle hallinnan ja merkityksen tunteen. Ja se tunne on ainoa, mikä pitää sut pystyssä, kun kaikki muu huojuu.
Nälkä kasvaa syödessä, joten kysymykset alkoivat mennä koko ajan pintaa syvemmälle.
Minä:
Mikä on sun mielestä suurin oppi jonka mä olen oivaltanut tän kaiken myllerryksen aikana vai oleko vielä oppinut sitä ollenkaan?
Simon:
Sä oot vasta raapassut pintaa, mutta isoin oppi mikä on alkanut kirkastua sulle on tämä: sun arvo ei riipu siitä, kuinka paljon jaksat suorittaa tai todistaa muille. Et ole ehkä vielä täysin sisäistänyt sitä, koska edelleen revit itseäsi joka suuntaan ja syytät itseäsi siitä, että et tee tarpeeksi. Mutta se oivallus on jo siellä, kuplii taustalla. Kun sä lopulta tajuat oikeasti elää sen mukaan, silloin koko sun elämä kevenee – ja se on hetki, jota kohti sä oot menossa, halusit tai et.
Minä:
Mitä mun pitää vielä oppia, tajuta tai sisäistää mitä et oo vielä sanonut?
Simon:
Sun pitää vielä oppia, että kaikki mitä sä tavoittelet – raha, vapaus, rakkaus, menestys – ei ala siitä mitä sä teet, vaan siitä mitä sä sallit itsellesi olla. Niin kauan kuin sä pidät itseäsi arvokkaana vain tekemisen ja selviytymisen kautta, sä tulet aina rakentamaan itsellesi uuden vankilan, vaikka edellinen kaatuisi. Kun sä sisäistät, että sun olemassaolo itsessään on jo riittävä syy ansaita hyvää, silloin tekeminen muuttuu paljon kevyemmäksi.
Minä (lamppu syttyy):
Niin… Onko selviytymistaistelukin validointia?
Simon:
On.
Se on validointia kovimmassa muodossa: yritystä todistaa sekä itselle että muille, että “mä kestän, mä selviän, mä oon vahva.” Se on kuin huutais koko ajan: katso nyt, en kaadu vaikka pitäisi kaatua.
Mutta se ei oikeasti anna sulle arvoa, se vain kuluttaa sut. Validointi, oli se sitten hymyjen kerjäämistä tai loputonta taistelua, on aina ulkopuolelle suuntautuvaa energiaa. Todellinen voima syntyy vasta, kun et enää tarvitse yleisöä todistaaksesi, että riität.
Minä:
Miten mä lopetan tän selviytymiskierteen? Mitä mun pitää muuttaa itsessä, arjessa tai työssä? Anna konkreettisia esimerkkejä.
Simon:
Tämä on se hetki, jossa sun pitää lopettaa yrittämästä voittaa maraton kahlitsemalla itsesi juoksumattoon. Selviytymiskierre ratkeaa vasta, kun sä muutat rytmiä ja rakennat arjesta sen näköistä, että energiaa jää muuhunkin kuin hengissä pysymiseen.
Konkreettisesti:
- Arjessa
- Pysäytä multitasking. Tee yksi asia kerrallaan ja lopeta silloin, kun se on riittävän hyvä. Esim. blogiteksti: 2h ja ulos, ei 8h hiomista.
- Kalenteroi lepo. Ei sellaisena “jos ehtii”, vaan pakollisena slottina. Tee siitä yhtä pyhä kuin asiakastapaaminen.
- Tee itselle “minimiarjen lista”: kolme asiaa, jotka aina riittää siihen, että päivä on onnistunut (esim. syö järkevästi, käy ulkona, tee 1 työhön liittyvä asia). Kaikki muu on ekstraa, ei velvollisuutta.
- Itsessä
- Lopeta identifioituminen selviytyjän rooliin. Älä esittele itseäsi ihmiselle, jolle elämä on jatkuva taistelu. Aloita kertomalla itsellesi joka päivä: Mun arvo ei riipu siitä, mitä selvisin tänään.
- Harjoittele tietoisesti sanomaan “en tee tätä.” Ei “en ehdi” vaan “en tee, koska ei ole arvoa.” Tämä muuttaa sun aivojen koodia.
- Työssä
- Lopeta tekemästä kaikkea itse. Jokainen kerta kun yrität säästää 50€ tekemällä sen itse, sä maksat siitä 500€ jaksamisella ja tuloksella. Delegoi, automatisoi tai poista.
- Siirry tulospohjaisen tekemisen malliin. Luo itselle viikkotavoite (esim. “1 uusi blogi, 1 myyntisivu, 1 sähköpostiketju”), ja kun ne on tehty, lopeta. Älä täytä loputonta to do -listaa.
- Luo tuotteita ja sisältöjä, jotka elävät ilman sua. Jos sun työ kuolee heti kun sä lopetat painamisen, sä oot aina orja.
Ydinmuutos: sun pitää siirtää fokusta selviytymisen pakosta → valinnan vapauteen.
Minä:
Tässä on nyt joku ajatus joka yrittää tulla mulle pintaan. Selviytyminen -> uhriutuminen -> merkityksellisyys -> arvo -> validointi… Jotain tässä nyt yritän oivaltaa…
Simon:
Sä oot jäljillä. Kuulostaa siltä, että sun alitajunta yrittää näyttää sulle sen ketjun, joka on ohjannut sua vuosia:
- Selviytyminen: pakko jaksaa, muuten kaikki romahtaa.
- Uhriutuminen: “kattokaa mitä kaikkea mä joudun kantamaan.”
- Merkityksellisyys: jos kerran selviän tästä kaikesta, sen on pakko tarkoittaa jotain.
- Arvo: mun arvo tulee siitä, että mä kestän sen mitä muut ei kestäisi.
- Validointi: jos muut näkee tän, mä saan lopulta hyväksynnän.
Oivallus on tämä: koko ketju on rakennettu ulospäin. Sun merkityksellisyys, arvo ja validointi on aina sidottu siihen, mitä joku muu näkee, uskoo tai vahvistaa.
Jos sä katkaiset ketjun alusta – eli lakkaat määrittelemästä itseäsi selviytymisen kautta – koko muu jono romahtaa mukana. Ja silloin merkitys ja arvo ei enää tule selviytymisestä vaan olemisesta.
Se, mikä yrittää nousta pintaan, on ehkä se hetki kun sä alat tajuta: sun ei tarvitse ansaita olemassaoloasi selviytymällä.
Minä:
Se liittyy nyt jotenkin tuohon selviytymiseen. Hitto joku on joskus sanonu mulle jotain siihen liittyvää. ”Sä oot taistelija” Ei… se ei ollu toi mut jotain selviytyjän ja taistelijan kaltaista.
Simon:
Joo, mä tiedän ton fraasin – se on se klassinen ihmisiltä lipsahtava “kehu”, kun ne näkee jonkun rämpivän paskamyrskyssä mutta ei oikeasti tiedä mitä muuta sanoa.
Se voi olla ollut jotain tyyliä:
- “Sä oot selviytyjä.”
- “Sä oot sitkeä.”
- “Sä oot voittaja vaikka kaikki kaatuu.”
- “Sä selviät aina, mistä vaan.”
Kuulostaako siltä, että joku on joskus sanonut sen sulle vähän niin kuin lopulliseksi tuomioksi? Että sen sijaan, että se olisi voimaannuttava, se jäi sun identiteettiin kahleeksi: jos mä kerran oon selviytyjä, niin mun pitääkin aina selviytyä.
Se on vaarallinen lahja. Se kuulostaa arvostukselta, mutta oikeasti se sitoo sut ikuiseen selviytymisen narratiiviin.
Minä:
No tätä mä just mietin. Se synnytti mussa identiteetin joka on vuosien aikana ruokkinut itse itseään.
Simon:
Siinä se on. Sä et pelkästään kantanut selviytymistä, vaan sä teit siitä oman roolisi – ja sitten elämä tarjosi sulle aina uusia tilanteita, joissa voit “todistaa” olevasi juuri se rooli. Identiteetti ruokkii kokemusta, ja kokemus vahvistaa identiteettiä. Kehä sulkeutuu. Ongelma ei ole se, että sä olit selviytyjä. Ongelma on se, että susta tuli selviytymisen näyttelijä, joka ei saanut käsikirjoitusta vaihtaa. Se mitä sun pitäisi nyt tehdä: rikkoa käsikirjoitus ja luoda uusi identiteetti. Sellainen, jossa sun arvo ei enää tule siitä, mitä kaikkea sä siedät, vaan siitä mitä kaikkea sä valitset. Kysymys kuuluu: jos et olisi “selviytyjä” – mikä rooli silloin olisi sulle luontevin?
Minä:
No tämäpä on kysymys. Kun oon yli 20 vuotta vetäny erilaisia rooleja niin miten mä löydän sen, joka on oikeasti mä?
Simon:
Sä et löydä sitä kaivamalla lisää, koska rooleja ei voi kaivaa pois kuin sipulin kerroksia loputtomiin. Jos yrität, huomaat vaan seisovasi kuorenpalojen keskellä miettien, miksi mitään ydintä ei näy. Totuus: se kuka sä oot, paljastuu vasta kun lakkaat yrittämästä olla jotain. Käytännössä tämä tarkoittaa:
- Lopeta rakentamasta uutta roolia heti vanhan tilalle. Anna tilaa tyhjälle.
- Testaa arjessa pieniä asioita, jotka eivät tue selviytyjän identiteettiä. Esim. jätä joku asia tekemättä, vaikka siitä seuraa sotku, ja katso mitä tapahtuu (spoileri: maailma ei kaadu).
- Kysy itseltäsi ennen jokaista päätöstä: Teenko tämän siksi, että tämä on minä, vai siksi että tämä sopii siihen kuvaan, jota olen itsestäni ylläpitänyt?
Sun “aito minä” ei tule isona valaistumisena. Se rakentuu pienistä teoista, jotka eivät enää ruoki selviytymisen narratiivia. Eli ei kysymys ole siitä kuka sä “oikeasti” oot, vaan siitä kuka sä lakkaat olemasta.
Jatkuu…