Tämä tarina on tosi.
Yritin, minä niin kovasti yritin etsiä itselleni ruokaa mutta siinä vaiheessa kun astuin kahvilan ovesta sisään, verensokerini oli jo siinä pisteessä, että tärisin.
Katsoin anelevasti kahvilanpitäjää ja sanoin että tarvitsen ruokaa. Saatoin ehkä kuulostaa aikasta epätoivoiselta mutta sitä minä olinkin.
Hän taas katsoi minua sympaattinen ja empaattinen ilme kasvoillaan ja sanoi, ettei heillä ole tarjota mitään suolaista, ainoastaan makeaa.
Joten mitäpä minä siinä vaiheessa voin tehdä kuin valita vitriinistä sen ainoan gluteenittoman kakkupalan.
Mutta hei, minä YRITIN löytää ruokaa.
Universumi palkitsi minut suklaakakulla, reipas kun olin ja yritin.
Tässä kohtaa sanottakoon, että alla oli viisi tuntia aikaisemmin nautittu salaatti ja iso kuppi kahvia. Kovinkin maailmanmatkaaja olisi ollut polvillaan sen suklaakakun edessä.
Vaihtoehtoina olisi ollut tuupertua kahvilan ulkopuolelle, hortoilla nälissään pikkukujilla kaupungin keskustaa löytämättä tai syödä se kakkupala. Ja tokihan minä sen söin.
JOS kahvilassa olisi ollut tarjolla suolaista niin senhän minä olisin tottakai valinnut.
Mutta kun ei, niin ei.
Mitä tästä opimme?
Kun oikein kovasti yrität, Universumi kyllä palkitsee. Tavalla taikka toisella.