Vuosi alkoi sairaslomalla. Asetin tammikuussa itselleni kaksi tavoitetta vuodelle 2025:
- Nauran ihan helvetin paljon
- Uskallan lähteä edes yhden kerran treffeille
Alkuvuodesta uskoin vielä keveyteen. Ja se usko oli kova. Tuntui, että vaikka elämä kaatoi maahan, kyllä tästä vielä noustaan. Uskoin flirttiin, leikkiin ja kokeiluihin. Rakensin digituotteita, pieniä verkkokursseja ChatGPT:n ympärille, ja ajattelin, että ehkä tämä vuosi olisi sellainen, jossa asiat syntyvät ilman pakottamista. Että työ voisi olla uteliaisuutta, ei selviytymistä. Että minä voisin olla ihminen, en projekti.
Sitten alkoi tapahtua asioita, joita ei voi enää selittää strategialla. Isoja romahduksia. Itkua, joka tuli ilman varoitusta ja josta ei tuntunut tulevan loppua. Makasin maassa, itkin lohduttomasti enkä saanut henkeä. Vanhat traumat nousivat pintaan ja kirjaimellisesti kaatoivat minut mukanaan. Oli päiviä, jolloin keho oli väsynyt ennen kuin mieli ehti edes mukaan.
Tammikuun lopulla kiipesin ensimmäistä kertaa Puijon mäelle. 1,3 kilometriä pitkä mäki, jossa varsinkin ensimmäinen kolmannes ei ole mikään kepeä nousu. Vuoden aikana kävelin paljon. En siksi, että olisin treenannut, vaan siksi että liike oli ainoa tapa pysyä kasassa. Kun pysähtyi, tuli liikaa ajatuksia. Liikaa kysymyksiä, joihin ei ollut vastauksia. 3 250 325 askelta keskimäärin on vuonna 2025 tullut otettua. Se on 8905 askelta päivässä. Joka päivä.
Samaan aikaan kun yritin pysyä itse kasassa, yritin löytää jonkun tähän rinnalle kulkemaan. Ajattelin, että ehkä vihdoin olisi minunkin vuoroni, olisi aikaa, jaksamista ja jotain annettavaa parisuhteeseen. Parhaimmillaan olin viidessä eri deittisovelluksessa. Oikeasti avoin. Oikeasti valmis tapaamaan. Toivoin, että joku pyytäisi treffeille, ottaisi aloitteen, kantaisi edes pienen hetken verran.
Mutta ei. 12 kuukautta myöhemmin sitä ensimmäistäkään treffipyyntöä ei ole tullut.
Se sattui enemmän kuin haluan myöntää. Ei siksi, että olisin tarvinnut ketään täyttämään minua, vaan siksi, että olin toivonut tulevani valituksi juuri sellaisena kuin olin – väsyneenä, rehellisenä, valmiina olemaan totta.
Keväällä ja alkukesästä sisälläni eli vielä ajatus: kyllä tämä tästä. Että jos jaksan vielä vähän, jos teen vielä yhden muutoksen, jos olen vielä vähän avoimempi.
Kesäkuussa matkustin Krakovaan. Se oli kauan toivottu hengähdystauko, mutta myös peili. Kaupunki oli kaunis, täynnä historiaa ja elämää, mutta minä kannoin mukanani itseäni. Ymmärsin siellä jotain tärkeää: vaikka ympäristö vaihtuu, sisäinen väsymys ei katoa maisemaa vaihtamalla. Krakova ei ollut pako, vaan pysähdys.
Syyskuu oli käännekohta. Matkustin Skotlantiin ja vietin siellä syntymäpäiväni. Jossain kivien, sumun ja vanhojen linnojen keskellä tunsin oloni oudolla tavalla rauhalliseksi. En euforiseksi, en onnelliseksi – vaan oikeaan suuntaan kääntyneeksi.
Skotlanti ei tuntunut haaveelta. Se tuntui suunnalta.
Sitten todellisuus tuli rytinällä päin naamaa.
Syyskuun lopulla osakeyhtiö meni konkurssiin. Vaikka olin valmistautunut siihen käytännössä, en ollut valmistautunut siihen henkisesti. Se ei ollut vain yrityksen loppu. Se oli identiteetin murtuminen. Ajatus siitä, kuka minä olen yrittäjänä, ammattilaisena ja ihmisenä, sai iskun, jota ei paikata yhdellä päätöksellä.
Lokakuussa isä menehtyi äkillisesti.
Se pysäytti kaiken. Aivan kaiken.
Surun lisäksi tuli käytännön asioita, vastuuta, järjestelyjä ja kysymyksiä, joihin ei olisi jaksanut vastata. Menneisyys, muistot, keskeneräiset asiat, kaikki nousivat pintaan samaan aikaan. Yhtäkkiä olin ihminen, joka ei vain miettinyt tulevaisuutta, vaan kantoi myös sukupolvien painoa.
Työttömyys tuli osaksi arkea. Se toi mukanaan häpeää, pelkoa ja hiljaisia hetkiä, jolloin kysyin itseltäni, miten tähän päädyttiin. Mutta se toi myös jotain yllättävää: tilaa. Tilaa ajatella ilman pakkoa. Tilaa kysyä, mitä minä oikeasti haluan rakentaa seuraavaksi, ei siksi että pitää, vaan siksi että haluan.
Jossain tässä kaikessa uusi suunta alkoi kirkastua. Ei yhtenä suurena oivalluksena, vaan pieninä hetkinä. Huomasin, etten enää halua tehdä asioita väkisin. Ettei minua kiinnosta kiireinen kasvu, äänekäs menestys tai jatkuva selittäminen.
Haluan selkeyttä.
Rauhaa.
Työtä, joka tuntuu kehossa turvalliselta.
Tämä vuosi ei antanut minulle sitä, mitä toivoin. Se otti pois paljon sellaista, mihin olin tottunut nojaamaan: varmuutta, rakenteita, rooleja, ihmisiä. Mutta se jätti jäljelle jotain olennaista.
Minut itseni, ilman jatkuvaa suoritusta.
Suunnan, joka ei huuda vaan kutsuu.
Ja ymmärryksen siitä, että joskus suurin edistys ei näytä ulospäin miltään.
Tämä oli vuosi, joka hajotti ja vei pois kaiken väärän.
Ja vaikka se sattui, en vaihtaisi sitä pois mistään hinnasta.
Vuosi vaihtuu muutaman päivän kuluttua. Jos uskot henkisyyteen ja uskot merkkeihin, voin kertoa, että merkit näyttävät nyt hyviltä. Kun vuosi vaihtuu, samalla kääntyy täysin uusi lehti, jota saan kirjoittaa juuri sellaisena kuin olen. Vaikka sisäisesti vielä on hieman tehtävää, olen huomannut itsekin miten paljon olen kasvanut viimeisten kuukausien aikana. Miten paljon olen päästänyt irti ja miten paljon olen opetellut ottamaan vastaan.
Muutokset eivät enää hajoita minua, en panikoi jos asiat eivät suju, kuten olin ajatellut. Ymmärrän, että joskus verhon takana tapahtuu asioita, joita ei voi vielä tietää mutta joiden on määrä tapahtua, jotta jotain parempaa pystyy saapumaan.
Kun vuosi vaihtuu, otan ilolla ja kiitollisuudella vastaan jokaisen päivän, jonka saan ja jokaisen uuden ihmisen jonka kohtaan.