Rehellisesti: kun maailmasi on kutistunut suomalaisen metsäpolun kokoiseksi ja päivän jännittävin hetki liittyy siihen, vaahtoutuuko kahvi oikein, kahden tunnin lento Puolaan tuntuu portaalilta.
Krakova ei koskaan ollut minun bucket listilläni. Varsinaisesti. Eikä minulla ollut edes bucketia. (Ja kyllä – me suomalaiset olemme pakkomielteisiä ämpäreistä). Mutta kaksi tuntia myöhemmin astuin ulos koneesta kaupunkiin, joka ei tiennyt kuka olin tai millaista sarkasmia kannoin mukanani. Ja juuri sitä tarvitsin.
Kazimierz vai kaaos? (Vihje: Kazimierz voittaa)
Majoituin Kazimierzissa – kaupunginosassa, joka on niin cool, että jopa kyyhkyt käyttävät aurinkolaseja.
Verrattuna vanhankaupungin sliipattuun (lue: hieman jäykkään ja kaaosmaiseen) tunnelmaan Kazimierz tuntui paikalta, jossa saattoi olla vähän outo ja silti sinulle tarjottiin kakkua.
Jokaisessa tiilessä oli historiaa, graffiteissa kapinaa, ja ilmassa leijui rento humina, joka kuiskasi: “Olet turvassa täällä. Hengitä ulos.”
Et puhu puolaa? Ei ongelmaa. Hymyile, osoita, toista.
Liikkuminen oli naurettavan helppoa. Ratikat, bussit, Uberit, jalat – kaikki toimivat. Eikä puolaa tarvitse osata. Hymy, kohtelias dzien dobry ja liioitellulla turistieleellä osoittaminen riittivät vallan mainiosti. Lisäksi ihmiset olivat lämpimiä, kärsivällisiä ja usein yllättävän sujuvia sarkasmissa.
Toki täytyy myöntää, että minulla oli ystävä mukana, joka on asunut Krakovassa jo vuosia ja puhui ihanan sujuvasti kieltä.
Ruoka. Hyvä luoja, se ruoka.
Kuvittele: en ollut syönyt pastaa ravintolassa vuosiin. VUOSIIN. Ja kun eteeni laskettiin kulho kermaista, gluteenitonta taidonnäytettä, enkelikuoro saattoi laulaa. Se oli liikaa. Söin kaiken. Selvisin. Kukoistin.
Ja se gluteeniton pitsa saksanpähkinöillä, päärynällä, rosmariinilla ja sinihomejuustolla… kuolaan jo pelkästä muistosta.
Ja sitten: pierogi. Jos tiedät, tiedät. Jos et tiedä – varaa lippu.
Kontrollista uteliaisuuteen
Jossain keskiaikaisen katedraalin ja laten välissä tajusin, että olin lakannut vilkuilemasta olan yli.
En yrittänyt hallita matkaa. En suunnitellut seuraavaa askelta. Olin vain… siinä. Nauramassa. Katsomassa. Elämässä. Tuntemassa.
Se osui kovaa. Koska vuosien varovaisuuden jälkeen, elämäni supistamisen jälkeen neliömetrin kokoiseksi, Krakova repäisi minut auki lempeimmällä ja herkullisimmalla tavalla.
Tarinan opetus? Varaa se pirun matka.
Joskus pakeneminen ei ole pois juoksemista. Joskus se on kohti juoksemista – kohti värejä, meteliä, sotkuista iloa ja gluteenittomia hiilareita.
Seuraava pysäkki? Skotlanti. Ehkä joku lämmin maa. Mutta varmasti paikka, jossa minun ei tarvitse pyytää anteeksi sitä, että haluan enemmän.
Koska, rakkaat delulut, kun kerran maistat seikkailua, et palaa enää haaleaan kahviin ja hiljaisiin viikonloppuihin. Alat varata lentoja sydämelläsi, et päälläsi.
Ja Krakova? Se oli ensimmäinen “kyllä” tuhannen “ei vielä” jälkeen.
Hyvä minä.