Oookei… ei ehkä se maailman kevein ja turvallisin aihe mutta olkoot. Kun täällä delulu-maailmassa elää niin mitäpä sitä tosiasioita häpeilemään. Ennen kuin mennään varsinaiseen aiheeseen, haluan sanoa etten ole aiheen asiantuntija ja kaikki – siis kaikki – mitä kerron, pohjautuu VAIN omaan kokemukseen ja havaintoihin. En ole PT, en anna suosituksia mutta kehoitan tutustumaan tähän mielenkiinnolla.
Olen aina ollut tunnesyöjä. Jo pienenä lapsena kun olin surullinen, vihainen, pettynyt tai mitä tahansa muuta “negatiivista” tunnetta tunteva, joku kiikutti minulle jotain sokeripitoista. Oli se sitten karkki, suklaapatukka, jäätelö, keksiä, mitä tahansa. Tunteitahan ei saanut näyttää (80- ja 90-luvun lapsi täällä hei!) vaan kaikki piti säilöä tiukasti piiloon.
Päälle kolmekymppisenä havahduin ensimmäisen kerran siihen, ettei herkkujen syömisessä ollut mitään järkeä. Tämä linkittyi vahvasti oman talouden hallintaan, sillä yhdessä vaiheessa tiliotteita katsellessa tajusin käyttäneeni 230 euroa kuukaudessa herkkuihin. Kyllä, painoa oli tuossa vaiheessa sellainen rapiat 110 kiloa.
Mennään pikakelauksella 10 vuotta eteenpäin. Tammikuussa 2023 painoa oli kertynyt jo yli 130 kiloa. Ja olo oli sen mukainen. Tuosta hetkestä meni vielä reilu vuosi ennen kuin paino lähti lopulta alaspäin. Mutta ei ehkä sillä tavalla kuin moni olettaa.
Jos olet milloinkaan kuunnellut keskustelua painonpudotuksesta, sehän menee tyypillisesti näin:
- lihavat on laiskoja ja ne vois liikkua enemmän
- lihavat vois syödä terveellisemmin
- sokeri ei ole addiktio.
Kävin keväällä 2024 ravitsemusterapeutin juttusilla, sillä halusin selkeitä ohjeita siihen, mitä mun kannattaa syödä, jotta paino tippuu. Söin omasta mielestä terveellisesti, ateriarytmi oli olemassa mutta paini ei vain laskenut alle 122 kg.
Selitin ravitsemusterapeutille tarkasti mitä söin ja miten paljon. Hänen päätelmä: Syön liian vähän. “Isonna aterioita, lisää yksi ateria päivään”. Siis viiden aterian sijasta syönkin kuusi ja nostin annoskokoja. Voi kuulostaa loogiselta mutta kun tein näin, arvaa mitä kävi? Paino nousi 6 kiloa kolmessa viikossa ja koska vatsa ei vetänyt ruokaa, oksensin sen pois joka toinen yö.
Mutta ravitsemusterapeutin käynnillä OLI käänteentekevä vaikutus kolmeen asiaan (kerron nämä kohta).
“Lihavat on laiskoja, ne vois liikkua enemmän”
Sen jälkeen kun koululiikunta ei enää ollut pakollista, olen rakastanut liikuntaa. Kävelin, juoksin, pyöräilin, kävin kuntosalilla ja jopa salsa-tunneilla. Kun kaksoset syntyivät 2003, kävelin kolme kertaa päivässä pitkän lenkin vaunuja työnnellen. Tätä jatkoin niin kauan, kunnes he eivät enää vaunuihin mahtuneet.
Pikakelaus 20 vuotta eteenpäin. Tammikuussa 2024 päätin kokeilla jotain uutta. Aloitin pienesti, ensin 20 min lenkki kerran päivässä, sitten 2 x 20 min lenkit ja lopulta 3 x 20 min lenkit. Olin siihen saakka käynyt lenkillä säännöllisesti mutta nyt kaipasin hieman enemmän haastetta. Niinpä päätin testata jaksanko kävellä Puijon mäen ylös. 150 metriä Kallaveden pinnasta ja 232 metriä merenpinnan yläpuolella köllöttävä, 1,3 kilometriä pitkä mäki jakaantui kolmeen osaan. Ensimmäinen kolmannes oli se rankin ja jyrkin nousu. Sen jälkeen toinen kolmannes oli suht tasaista ja viimeinen kolmannes nousi loivasti mäen harjalle.
Voi sitä ilon tunnetta, että tällainen, 122 kiloa painava keijukainen jaksoi lyllertää mäen ylös! En muista milloin edellisen kerran olisin tuntenut niin suurta ylpeyttä itsestäni! Siitä lähtien olen kävellyt tuon mäen 3 – 6 kertaa viikossa – muutamaa väliviikkoa lukuunottamatta.
Että ei me nyt ihan niin laiskoja kuitenkaan olla.
“Lihavat vois syödä terveellisemmin”
Päälle kolmekymppisenä tajusin, että jos haluan pudottaa painoa, ateriarytmillä on siihen olennainen vaikutus. Niinpä päätin opetella syömään oikein. Yksi ateria kerrallaan. Aloitin aamupalasta. Jos en mitään muuta päivän aikana syönyt kunnolla, niin aamupala oli aina se sama – kaurapuuro. Pienillä tuunauksilla.
Kun sitten aamupala meni rutiinilla, siirryin lounaaseen, sen jälkeen välipalaan, päivälliseen ja lopulta iltapalaan. Vuosi siinä meni mutta 5 ateriaa päivässä jäi rutiiniksi.
Parin viime vuoden aikana olen entistä enemmän keskittynyt siihen, että syön terveellisesti, kasviksia, proteiinia, kaurapuuroa, hyviä rasvoja ja juon vettä 2,5 litraa päivässä.
Että kyllä me osataan syödä terveellisesti.
“Sokeri ei ole addiktio”
Onko sun lähipiirissä alkoholisteja? Tai päihderiippuvaisia? Tiedätkö miten he puhuu? “Mä otan vielä tän yhden, mut sit lopetan.“
Tuota samaa kelaa minä puhuin itselleni sokerista. “Mä ostan tänään vielä yhden suklaapatukan mut sit kun seuraavan kerran menen kauppaan, en enää osta“. Ja mitä tapahtui kun seuraavan kerran menin kauppaan? Sama levy lähti käyntiin.
Tämä kierre lähti katkeamaan vasta siinä vaiheessa kun pari vuotta sitten törmäsin Veera Biancan TikTokiin, jossa hän puhui siitä, miten kauppaan mennessä aivot vähän kuin menee pois päältä ja siellä tulee käveltyä vähän kuin sumussa. Automaatiolla. Mä olin just edellisellä viikolla kiinnittänyt itse tähän huomiota. Olin päättänyt etten osta mitään herkkua mutta kun lähdin laskeutumaan portaita kauppaan, aivot vaan meni pois päältä. Kun sitten kävelin kaupasta ulos, sumu hälveni ja tajusin, mitä olin taas ostanut.
Mulle sokeri on addiktio. Mä en voi ostaa silloin tällöin yhtä suklaapatukkaa, koska jos mä se ostan, niin seuraavana päivänä mä puhun itselleni että “Mitähän mä voisin käydä ostaa kaupasta, että voisin ostaa uuden suklaapatukan?” Ja sit mä ostan kaksi. Seuraavana päivänä se on suklaalevy ja sitä seuraavana päivänä litra jäätelöä, karkkipussi ja kaksi suklaalevyä. Se lähtee aina lapasesta. Tämä ei ole kiinni itsehillinnästä, sillä jos kyse olis vaan itsehillinnästä, silloin kukaan ei periaatteessa voisi olla alkoholisti eikä addikti.
Ei kukaan sano toipuvalle alkoholistille että “kyllä sä nyt yhden oluen voit ottaa, ei siitä mitään haittaa oo.” Tai päihderiippuvaiselle että “ota nyt yhdet hitit, kyllä se siihen jää“. Ei, se on joko tai. Joko sä käytät tai sitten et.
Kolme oivallusta ravitsemusterapeutilta
Vaikka käynnit ravitsemusterapeutin luona päättyivät hieman katastrofaalisesti, sain sielä kolme hyvää oivallusta:
- Meal preppaa ruuat etukäteen
- Käy kaupassa päivää ennen kuin ruoka loppuu jääkaapista
- Jokaisella aterialla on syötävä jotain (kuppi kahvia ei ole ateria vaan kuppi kahvia)
Kun aloin noudattamaan näitä JA jätin sokerin kokonaan pois JA jatkoin lenkkeilyä Puijon mäelle JA join 2,5 litraa vettä päivässä JA söin terveellistä ruokaa, arvaas mitä?
Paino lähti laskemaan. Jep. Paino tippui 122 kiloon nopeasti mutta sitten se jämähti siihen. Ja pysyi siinä pitkään. Melkein puoli vuotta. Vaikka mikään muu mun elämässä ja arjessa ei muuttunut, en alkanut syömään sokeria, en jättänyt lenkkejä välistä, en syönyt enemmän tai vähemmän, paino vain jämähti siihen. Ja se pysyi siinä, kunnes…
Mutta entä ne traumat? Ja hermosto? Miten ne tähän liittyy?
No katsos, välillä kävi niin, että paino putos, jämähti paikalleen ja kohta lähti kipuamaan takaisin ylös. Joskus syynä oli stressaava elämäntilanne (tunnesyöminen) mutta joskus en vaan päässyt kiinni siihen, miksi yhtäkkiä sokeri vain sai otteen.
Eräänä päivänä aloin miettimään: “Milloin viimeksi mä olen painanut tämän verran?” Parin päivän päästä saatoin tajuta, että “no joo, kun äiti menehtyi, painoin tämän verran.” Kun oivallus tuli ja hieman siinä surua podin, kas kummaa, paino lähti jälleen itsestään alenemaan. Ilman mitään erityisiä kommervenkkejä.
Sitten se paino putosi 113 kiloon ja jämähti siihen. Ja taas mietin “Milloin viimeksi mä olen painanut tämän verran?” ja yhtäkkiä mieleen saattoi putkahtaa muisto jostain kaukaa, 10 vuoden takaa. Ahaa, katsos! No enpäs yhtään ihmettele että paino jämähtää tähän. Pitänee varmaan tämäkin trauma käsitellä nyt. Ja kun se oli tehty, puf! Paino lähti jälleen alenemaan.
Keho varastoi traumaattiset hetket. Keho muistaa vaikka mieli ei muista. Kun näitä tilanteita oli muutaman kerran noussut esiin, olin käsitellyt asioita, itkenyt ja päästänyt niistä irti, paino lähti joka kerta rauhallisesti laskemaan.
Näitä jumeja on ollut matkan varrella nyt 4, viimeisimmän käsittelin tällä viikolla. Ja kas, vaikka olen ollut kotona viikon kipeänä, ensin paino nousi ja nyt se sitten lähti taas alenemaan, kun käsittelin vanhoja asioita. Tiedän myös, että seuraavan kerran paino jämähtää 80 kg ja 90 kg välimaastoon, sillä siellä odottaa lasteni isä ja hänen auttamat traumat. Että niitä odotellessa!
Mutta täytyy sanoa, että ihmiskeho on kyllä ihmeellinen myös toisella tavalla. Viime viikolla sain “ajatuksen”, että ostanpa kerralla vähän enemmän ruokaa kaupasta. En yhtään tiedä mistä se ajatus tuli mutta noudatin sitä. Pari päivää kauppareissun jälkeen tulin kuumeeseen ja jos en olisi ostanut kerralla enemmän, olisin joutunut menemään kuumeessa ja tarttuvana kauppaan. Ei hyvä.
Elin vuosia (pari vuosikymmentä) taistele tai pakene tilassa. Sen jälkeen tuli jäätymisen tila, jossa näennäisesti ei ollut mitään varaa mutta en vain kyennyt edelleenkään toimimaan. Keväällä 2025 sain vihdoin purettua ison osan tuosta olotilasta. Se oli kuplinut pinnan alla jo pidempään ja tunsin, että jotain tapahtuu. Ja kun se tuli päälle, itkin tunnin täysin holtittomasti työhuoneen lattialla. Itkin, haukoin henkeä ja ajattelin, etten ikinä selviä tästä hengissä.
Mutta tässä sitä vielä ollaan. Itkukohtauksia tulee edelleen aika ajoin mutta otan ne vastaan lempeydellä, sillä tiedän niiden purkavan hermostoa ja traumoja. Mitä enemmän olen saanut stressiä purettua, sitä enemmän on myös alkanut tulla tilaa intuitiolle ja oman elämän suunnan löytämiselle.
Loppukanetti
Nauroinkin tuossa yhdelle ystävälle pari päivää sitten, että nyt joka kerta kun menen kauppaan ja tekisi mieli ostaa jotain isompaa tavaraa, totean itselleni, että “ei mun kannata, kun mä kuitenkin syksyllä muutan sinne Skotlantiin“. Hänelle laitoin sit vielä jälkeenpäin ääniviestillä, että kun edellisen kerran ostin kahvipaketteja tarjouksesta, niin kaupassa vain totesin itselleni, että “noh, enää näitä ei kannata ostaa, koska ne mitkä mulla on siellä kaapissa, riittää syksyyn saakka. Sittenhän mä lähden sinne Skotlantiin.” Niitä kahvipaketteja on muuten 7 täyttä ja yksi, jonka avasin tällä viikolla, että katsotaan mihin saakka ne oikeasti kestää.
Että olkoon tämä nyt dokumentaatio siitä, miten hyvin mun intuitio toimii.
Mikälaisia ajatuksia tämä teksti sussa herättää?